perjantai 29. heinäkuuta 2016

Pienen pieni Pin Up - juttu.

Täällä ollaan hengissä! Joskin hoikistuneena. Ja tällasissa hommissa.

Käys peukuttaa, vielä ehdit. Mä olen se numero 5!

https://www.facebook.com/media/set/?set=a.643531919140752.1073741829.617147191779225&type=3

Voisin joku päivä ihan päräyttää kuulumisia kehiin, elämä meni uusiksi ja nyt tuntuu hyvältä!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuoden takaa.

Täällä taas! Saisikohan tämän blogin purjeisiin puhallettua uutta tuulta lähes vuoden tauon jälkeen...?

Olen ollut lomalla. Laiskotellut. Olen ollut kiireinen ja stressaantunut. Keväällä kai vielä tuli lenkkeiltyä ja nujakoitua paino johonkin lähemmäs 81 kiloa. Nyt mennään 83 kion tienoilla. Elämä heittelee häränpyllyä ja jostain on ollut pakko päästää irti. Ikävä kyllä se on ollut itsestäni huolehtiminen. Fyysiset työt, pitkät päivät, pienet lapset, alamäkinen parisuhde ja huono itsekuri ovat tehneet tehtävänsä ja sohvaperunoittaneet minut lähes kokonaan.

Ystävien kanssa solmittiin taas yhdenlainen tsemppirinki. 30v päivään on puoli vuotta. Urakkaa alkuperäisiin tavoitteeseen melkein kymppi. Ei haittaisi jos rikki menisi kymppi. Nyt joulun jälkeen on sopiva kimmoke painonpudotukseen kun kinkku pönöttää lanteilla.

Onneksi peruskunto on pysynyt töiden ansiosta hyvänä. Pelto- ja metsätyöt ovat pitäneet ketävyyden ja lihaskunnon edes jossain kuosissa. Nyt vain velloo tämä joulunjälkeisyys- ja lomastressi. Mä oon läskimakkara vouvouvouv... Kyl te tiiätte.

Elämä muuttuu kohta ratkaisevasti. Muutun omakotitalon emännästä kerrostaloasukiksi. Joka toinen viikko mulla on aikaa mihin vaan, kun lapset ovat isällään. Mitä luultavimmin ylilaiska kapustanheiluttaja paastoaa lapsettomat viikot - tai käy ulkona syömässä (not!!).

Odotan innolla tulevaa. Aina on haikeaa, kun yksi elämänvaihe päättyy, mutta tämä on yhdessä päätettyä ja omaa valintaa. Uusi, oma elämä ja sitä myöten ehkä hoikempi minä. Tervetuloa!

Luettuani tekstin en oikein tiedä millainen fiilis jää. Ehkä mun sarkastinen tapani kirjoittaa saa asiat kuulostamaan narinalta. Tai sitten mä narisen ihan oikeasti.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Lähteneet läskit.

05/2012

02/2015

Aamupalalla.

Päivän startti, jopa se tärkeimmäksi ateriaksi kutsuttu aamupala on pistänyt taas puhtia päivään ja vauhtia laihtumiseen. Oikeastaan tämän on saanut aikaan aamupalan vaihtaminen toisenlaiseen.

Kesällä ja syksyllä jaksoin aika uskollisesti veivata itselleni smoothien (ne on kyllä mulla puuroja, kun laitan niin vähän nestettä). Jossain välissä tympäännyin ja vaihdoin puuroon. Ja puurosta ruisleipään tai kananmuniin tai munaleipiin. Nyt on taas puraissut taas smoothiekärpänen ja jo parisen viikon jälkeen huomaan eron vatsan toiminnassa, aamupalan voimalla jaksamisessa ja laihtumisen jatkumisessa.

Perustan smoothieni avokadolle aina. Pääsääntöisesti vinttaan sinne sekaan banaanin, rasvatonta rahkaa, leseitä ja vadelma-persikkamehukeittoa. Eilen avokadon seuraksi pääsi purkillinen ananasta, pussinpohja hasselpähkinärouhetta ja pätkä porkkanaa. Myös mustikoiden, mansikoiden ja päärynän kanssa olen tehnyt tuttavuutta. Smoothie pitää sisällään koko aamupalan verran kaloreita kerralla ja melkoisen hyvässä muodossa. Samalla päivän kasvispylpyrä pamahtaa jo aika hyvälle alulle ja leseet tuovat kivasti kuitulisää.0

Olen myös koettanut muistaa vedenjuonnin. Olen kantanut mukanani pientä vesipulloa, pitänyt lasia hanan vieressä, ostanut kivennäisvettä... Maksimissaan kolme päivää pystyn juomisen muistamaan ja sitten lipsuu. Milläs tämän oppis?

torstai 19. helmikuuta 2015

Junnaa.

Minulla oli taas haaveita ja tavoitteita, mutta sain huomata ettei liian pitkälle kannata pyrkiä liian nopeasti. Mulla ei lähde edes pää mukaan, kropasta puhumattakaan. Paino on kimpoillut vähän miten sattuu viime aikojen syömislöysäilyn takia, kävi melkein 85 kilossa - ihanaa turvotusta. Päätinkin viikko sitten, että tulevana perjantaina eli huomenna paino pitää nujakoida 82,5 kiloon. Erikoinen haamuraja, mutta vain siksi, että sattui silmääni yksi punnituspäivä tuloksineen ja ajattelin tavoitella tasakymppiä vuodessa. Deadline on huomisaamuna ja tänä aamuna paino oli 83,5kg. Minne kadottaa kilo yössä? Meinaan kuitenkin koettaa. Tämän päivän ruokavalio tulee sisältämään paljon vettä, paljon kahvia, paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja. hiilarit minimiin ja suolat vois jättää välistä kanssa. Ihan testimielessä hauska nähdä mitä paino tekee tällaisen päivän jälkeen.
Koska tiedän ettei haamuraja ole saavutettavissa, niin joudun toteamaan, että ehkä mä en ala taas liian kirjaimelliseksi. Mullahan ei kuurit toimi, se on nähty. Kyllä se paino sieltä alas tulee ajan kanssa ja sitähän pisaa. Taas tuntuu, että mä jotenkin vedätän itseäni?

Tuntuu taas siltä, että olisi viisainta heittää vaakalla vesilintua (eläinrääkkäystä!). Joka aamu, joka päivä, mahdollisesti vielä joka ilta, pitää käydä vatuloimassa onko se paino nyt vai eikö se ole ja mitä se on. Mitä järkeä??

Olen pohtinut paljon vatsanahan käyttäytymistä painon huvetessa. Mitä se tekee. Palautuuko se yhtään? Alkaako se roikkumaan kaksinkertaisena lätykkänä? Saanko jonkun läskimakkarataipeen jonne kerääntyy pöpöt ja tule jotain hautumishaavoja? Onko parempi olla vähän pullea, mutta ilman roikkuvaa nahkaa vai muuten litteä, mutta roikkomaha? Jokuhan nyt olisi suoraan sitä mieltä, että kyllä se palautuu.. Tästä nyt on paha mennä sanomaan, koska ensimmäisen raskauden aikaanhan olin kuin kissapeto ja kissan maha ratkes. Hirvittävä raskausmaha, hirvittävät raskauskilot ja hirvittävä keisarinleikkaushaava mahassa takasivat sen ettei mahanahka ihan niin vain palaudu. Parisen vuotta kuitenkin kannoin niitä runsaimpia kiloja mukanani yhteensä, niin on siinä ollut aikaa venyä. Nyt raskausarvet ovat ryppyisiä viiruja, jossain navan vieressä on ihan selvästi vain tyhjää venynyttä nahkaa, housunkauluksesta kurkistaa löysä ja ryppyinen pullataikina. Toisaalta olen sitä mieltä, että ne nyt vaan on mun elämäni jälkiä, mutta en minä tämän pahempaa nahkalerppuakaan tästä itselleni halua.

Ehkä mulla on joskus massia millä mällätä ja sitä myöten avoimet ovet lääkärin pakeille. Kyllä kai niillä joku teräase on.


tiistai 27. tammikuuta 2015

Mielen heikkous.

Kumma tuo ihmisluonto. Vuosien saatossa pudotetut kilot eivät merkkaa mitään kun jälkikäteen muistellaan. Sitä vain aina näkee itsensä yhtä pulleana kuin pahimpina aikoinaan. Ulkonäkökriisit ovat ihan samaa kaliiperia kuin 30 kiloa sitten. Ei riitä kuvatodisteet, ei kiloklubin taulukot kadonneista senteistä ja kiloista, ei ihmisten kommentit muuttuneesta ulkomuodosta, ei useita numeroita pienemmät vaatekoot. Edelleen sitä on vain ajatuksissaan pullava pallomaha ja aina porukan suurin. Milloin pää pyörähtää oikeille jengoilleen tämän asian suhteen?

Tässähän olisi ilmiselvä kasvamisen ja itsetunnon etsimisen paikka. Nyt pitää opetella nauttimaan uudesta vartalosta ja sen tuomista mahdollisuuksista liikunta-, pukeutumis- ja jaksamisrintamalla.

Toinen minussa ihmetystä herättävä asia on tavoitepaino. Perusajatus on ollut viimeisten kymmenen kilon ajan "jos vielä 15 kiloa pudottaisi..". Kummasti pyrkii takaraja karkaamaan. Jos keskittyisin ensin kuitenkin tavoittelemaan sitä 75 kiloa, johon uhkasin päästä kolmikymppisiini mennessä ja sitten miettisin jatkoa ja pudotuksen tarvetta.

Nyt on ilmiselvästi tärkeä muistaa maltti ja armo itseään kohtaan eikä kiirehtää eteenpäin itseään soimaten ja ruoskien. Onneksi tämän ojan ennenkin kahlanneena tiedän jo omasta nuotistani, että tätä menoa jatkamalla olen kohta suorituksen suossa. Parempi ottaa järki käteen nyt, eikä sitten kun on taas moukaroinut itsensä liialla suorittamisella ja stressaamisella ihan piippuun.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Portaat.

Joulukilojen selätys käynnistyi mitä mainioimmin tuolla portaittain opeteltavalla elämäntaparemontilla. Kuten arvelinkin kaksi noista oli hulvattoman helppoja ja jo useita päivä sitten nujerrettu. Meininkihän oli se, että kaksi pitää olla hallussa ja sitten keksitään uudet opeteltavat. Tuntuu todella hyvälle systeemille. Tällainen suuruudenhullu kuin minä olisi mielellään hanskaamassa kerralla koko pakan, mutta lapsikin tietää ettei se niin onnistu - ainakaan minulta.

1. Sokerikoukku purettu!! Tää oli iisiä, olenhan muutenkin elänyt viimeisen vuoden vain erikoistilannepullalla ja todellakin harvoilla karkeilla tai suklailla. Suklakipot ja marmeladit meni kaappiin, sieltä ei ahne mussuttaja ole niitä muistanut hamuta.

2. Hajakaljat/turha juopottelu minimoitu!! Ihan rauhassa saavat köllötellä noi jemmaan jäänet sidut tuolla jääkaapissa seuraavaan juhlakertaan.  Ei tee edes mieli. Joululomalla kaikessa rentoudessa oli vain niin helppo ottaa saunasidukka tai lähteä tyttöjen kanssa juhlimaan hetken mielijohteesta. Se on loppu ny! En kuitenkaan aio koko juhlimista lopettaa tietenkään, mutta näitä on mietittävä aina vähän etukäteen.

Kolmas porras eli liikunnan lisääminen onkin ollut ajankäytöllisesti hankalampi nakki toteutettavaksi. Ei ehdi... Muka. Kai sitä jossakin välissä ehtisi jos olisi tarpeeksi hinkua. Tämä saakin siirtyä seuraavaan kolmiportaaseen ensimmäiseksi muistuttamaan. Onneksi päivät pitenevät ja kevät tekee tuloaan, niin intoakin voisi jostain löytää lisää. Uudet portaat näyttävät tältä.

1. Lisää likuntaa ja liikunnaniloa! Lähde, liiku ja nauti. Ylös, ulos ja lenkille. Mene, näe, tiedä. Mitä muuta voin sanoa. Liikkuja minussa ei ole täysin kuollut, mutta talvihorros tuntuu olevan syvääkin syvempi. Vaatii aikaa ja itsekuria, mutta niitäkin on varmaan vähän kaiveltava.

2. Ateriarytmi. Siinä joulukiireitten ja sokerikoukun selättämisen ohella opettelin mussuttamaan ihan milloin sattuu. Jouluna tuli närpittyä koko ajan jotakin, ihania kinkkuvoileipiä ja lohiviipaleita, torttuja ja pasteijoita, ja tämä kaikki vielä oikeitten runsaitten aterioitten lisäksi! Sokerin siirryttyä unholaan, alkoi iltaravit jääkaapille. Jos lounas on päivän viimeinen ateria, niin kivahan se on mussuttaa pitkin iltaa jotakin. Ei näin.. Vaan näin. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Tai edes aamupala, lounas, aikaistettu päivällinen ja iltapala tai välipala ja viivytetty päivällinen. Pyrkimys on siis ravita itseään edes neljä kertaa päivässä, eikä niiden aterioiden ulkopuolella mussuteta mitään joutopaloja - ei ruoanlaittoruokaa, ei irtojuustoja leipää tehdessä, ei päivällisen väliinjäätyä mikrovoileipien sarjaa.. Nyt on tiukka kuri!

3. Laita ruokaa. Tässä on menty jos minkämoisella nopeasti tehtävällä hätäeväällä joulukuun alusta asti. Olisikohan aika miehistyä ja alkaa kokkaamaan oikeaa kunnon ruokaa pikaisien kotisötösten sijaan. Eineksiin ei onneksi olla sorruttu kovinkaan rankasta vaan pysytty sellaisella helpon ja nopean kotiruoan linjalla, jossa ei juurikaan ole kasviksia näkynyt tai muutenkaan kummempia ruokatarpeita etsitty. Maanantaivapaalla ruokaa arkipäiviksi, perjantaina viikonlopuksi voisi olla ihan kätevä perusasetus. Ruokahan voi olla samaa kuin tähänkin asti, mutta vähän pidemmälle kuin pelkäksi hengenpitimeksi jalostettuna.

Luvassa on siis kova koulu. Näitten opettelussa menee lienee hetki. Vaatii ruoskaa, raippaa ja sinnikkyyttä. Molemmat uudet portaat ovat kuitenkin sellaisia joiden sivuvaikutuksena tulee helposti kuin yksisään muutamia bonuksia - kasvisten lisäämistä, välipalojen laatu.. Ja siitäkös kilot katoavat.

Että mä nautin tästä uudesta alusta.. Intopiukeana kohti pienempää elämää.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Uudessa alussa.

Joulu meni jo. Uusi vuosi alkoi. Loppiainenkin hurahti. Vuoden ensimmäiset bileetkin on pidetty.

Ja mitä minä olen tehnyt tämän juhlien täyttämän puolikuukauden? Ollut kiireinen, ollut laihdutuslomalla, syönyt, juonut, ollut laiska ja liikkumaton, löystynyt ja lihonut, kyhännyt itselleni sokerikoukun, jättänyt kasvikset lähes nollaan...

En viitsi alkaa tarjoilemaan itselleni henkistä raippaa ja morkkausta liiaksi, sehän ei auta mitään. Voin vain todeta, että näitä kausiahan tulee, mutta näistä on päästävä yli. Nyt on tullut hyvien elämäntapojen henkiinherättämisen aika. Tekosyitä ei nyt enää hyväksytä, vaan mennään ilolla ja sisulla eteenpäin. Kevään valo alkaakin kohta jo pidentämään päiviä enemmälti, joten on toiveita saada tämä laihdutuskaamoskin päättymään.

Tein kolmen askeleen ohjelman näin alkajaisiksi, ettei tule shokkia ja liiasta yrittämisestä johtuvaa työlääntymistä.

1. Juopottelureissut minimiin. Mikään suurkuluttaja en ole tähänkään mennessä ollut, mutta aina on vara karsia.

2. Joulusuklaitten jämät, sokerimehut, sokeroidut jogurtit ja muut herkut unholaan. Joulun rentoilu ruokien suhteen sai aikaan ihanan sokerikoukun,nopeasti se näköjään kyhäytyy.

3. Liikunnanilo etsittävä. Sali on jäänyt, potkunyrkkeily on jäänyt, lenkkeily on jäänyt, hiihtäminen on jäänyt... En aseta mitään "pakko liikkua näin usein", koska niissä käy aina kehnosti ja alkaa potuttamaan jos tavoitteet ei täyty. Kunhan nyt vain saisi LÄHDETTYÄ liikkeelle.

1. ja 2. on helpolla selätetty. "poissa silmistä,poissa mielestä"-metodia peliin, nyt on vain molemmilla osa-alueilla opeteltava nauttimaan vaihtoehtoisista menetelmistä. Ensimmäistä kertaahan en ole pappia kyydissä kummankaan asian suhteen, joten kokemuksella mennään. 3. vaatii vähän enempää herättelyä, mutta on saavutettavissa kun vaan muistaa, että tuloksia ei synny yksinään, liikkuminen selättää kaamosnukutuksen ja toimii mitä mainioimpana stressinpoistona. Lyödään lisäpykäliä kehiin sitten, kun nämä nyt listatut ovat hallussa.

Ilolla, innolla ja miinuskilot silmissä kiiluen kohti uusia seikkailuja.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Nuoren Sarallen joulu.

En ollut koko aikuisiälläni nauttinut joulusta niinkuin lapsena ja teinityttönä. Vietin joulua vain koska niin kuului tehdä, kuljin ostamassa kaikille lahjoja vain kun kaikki muutkin kulkivat, tein välttävän joulukattauksen vain siksi että se kuului asiaan. En voi sanoa inhonneeni joulua, mutta ei nuoren aikuisuuteni tuntemukset paljoa siitäkään poikenneet. Turhuuksien juhla, sanoin. Olisin mieluiten istunut lähikuppilassa pienessä oluthuurussa viettämässä aikaa muiden nuorten ja yksinäisten aikuisten kanssa ainaisen perhejoulun sijaan. Olen kuitenkin aina ollut kovasti perinteiden vaalimisen puolella ja joka vuosi löysin itseni istumassa lapsuudenkotini kukkakankaiselta sohvalta avaamassa paketteja joita lähisuvun pukit kuitenkin vielä jaksoivat antaa aikuisellekkin ihmiselle. Tietyllä tavalla kaipaan tuota muutaman vuoden jaksoa elämässäni. Lapsuus oli ohitse ja oli jo aika ottaa vähän vastuuta järjestelyistäkin. Itsellä ei ollut vielä perhettä ja lapsuudenperheen kanssa tuli vietettyä aikaa vähenevässä määrin elämän kuljetellessa kohti itsenäistä elämää. Ne olivat jouluja jolloin kokoonnuimme yhteen pitkästä aikaa päiviksi. Ne olivat jouluja jolloin muisteltiin lapsuutta ja pohdittiin tulevaa. Joulut olivat omalla tavallaan rentoja, kun kukaan ei uskonut pukkiin ja kaikki saivat näinollen puhua ja olla juuri niinkuin itse halusivat ilman pelkoa salaisuuksien paljastamisesta. Noina jouluina alkoholia meni enemmän kuin lapsuuden jouluina tai enemmän kuin nykyjouluina jolloin meilläkin on jo omia lapsia. Joulut kulkivat aina samalla kaavalla vaikka kokoonpanossa tapahtuikin pientä hienosäätöä minun ja isosiskoni poikaystävien osalta. Aattoaamu aloitettiin riisipuurolla ja työnjaolle. Äiti otti yleisimmin haltuunsa keittiön ja alkoi stressaamaan laatikoiden, kinkkukastikkeen, salaattien ja muiden ruokien valmistuksesta ja siitä kuinka hän joutuu tänäkin vuonna tekemään kaiken yksin. Isä otti hommakseen kalojen savustamisen, kinkun kuorruttamisen, graavikalan siivuttamisen, kuusen tupaan tuomisen ja yleisen viihdyttämisen. Minun ja siskoni hommiksi jäi siivouksen loppuun saattaminen, keittiössä auttelu ja kuusen koristelu. Joka vuosi jaksettiin käydä perheen kesken samat keskustelut ja kinat, joka vuosi joku suuttui samasta aiheesta, joka vuosi tuntui tulevan kiire ja stressi. Iltapäivällä joulusaunassa stressi ja kiire kuitenkin unohtuivat. Koko joulunalusajan painolasti putosi harteilta lämpimien löylyjen myötä. Saunassa tiesi sen ettei enää olisi kuin mukavia osa-alueita joulusta jäljellä. Saunasta siirryttiin ruokapöytään jossa oli joka vuosi samat tarjottavat, äidin valmistamat laatikot, isän kalat, salaatteja, juustoja, viiniä ja olutta. Muistelenkin lämmöllä miten hienolle jouluruoat maistuivat silloin kun muuten eli opiskelijana makaroonin ja tonnikalan turvin. Olut oli lähes ainut lähes ainoa elementti, joka jouluruokapöydässä ja arjessani olivat yhteydessä toisiinsa - Joulupöydässä tosin huomattavasti pienemmässä määrin. Ruokapöydässä istuttiin pitkään ja juteltiin mukavia, nautittiin rauhasta ja ruoasta. Kun kaikki olivat todenneet syöneensä liikaa siirryttiin jakamaan lahjat, jotka olimme siskoni kanssa laittaneet esille kuusen alle vanhempieni saunoessa. Lahjojen saaminen aikuisenakin oli ihanaa. Se oli se hetki jona palasin suoraan lapsuuteni jouluihin ja samaan innostukseen jota silloin koin. Joka vuosi lahjaksi tuli useita ihania tavaroita nuoren ihmisen omaan kotiin ja elämään. Joskus lahjoja sai yhteiseksi poikaystävän kanssa. Anopit ja kälyt muistivat paketeille, joskus jopa siskoni anoppi. Parhaita lahjoja olivat ehdottomasti mysteerilahjat joitten tiesi olevan mieleisiä, nämä tulivat yleensä siskoltani. Hän osasi salata hankintansa, ei varmaan koskaan kysynyt mitä haluaisin ja silti tiesi aina mikä minulle on mieleistä. Lahjojen avaamisen jälkeen istuimme juttelemassa olohuoneessa joskus pitkäänkin, poltimme kynttilää edesmenneille sukulaisille. Haudoilla emme käyneet lapsuusvuosieni jälkeen varmaan koskaan, koska henget näkevät kyllä kynttilän pihastakin. Illan pidetessä isä ja äiti menivät nukkumaan nuorison -ketä siihen milloinkin kuului- jäädessä pelaamaan jotain joululahjaksi saatua peliä. Valvoimme ilakoiden joskus aamuyöllekkin saakka kynttilöiden loisteessa ja suunnittelimme samalla seuraavan päivän ja illan ohjelmaa. Tuo muutama nuoren aikuisuuden vuosi oli kokonaisuuteni omanlaisensa jakso elämässäni, jonka aikaset joulut kertovat itsenäistymisestä, lapsuudenperheen tärkeydestä, kasvamisesta, yhteenkuuluvuudesta ja kuitenkin osaltaan kapinasta ja halusta elää omaa elämää. Noilla jouluilla on ilmeisesti ollut kuitenkin suuri merkitys siinä minkälaista jouluperinnettä alan nyt itsenäisenä lapset tehneenä aikuisena pitämään yllä. Löydän monia yhtäläisyyksiä nykyjouluistani verraten noihin väliaikakauden jouluihin - Jännä vain huomata, että joissakin asioissa palaan edelleen suoraan lapsuuteni jouluihin omien lapsieni kautta, joissain asioissa huomaan olevani kuin ilmetty äitini ja kantavani samaa vastuuta mitä hänkin kantoi aikanaan yhteisen joulun järjestämisestä ja joissain asioissa voisin olla vieläkin tuo sama nuori aikuinen, joka istuisi mieluummin lähikapakassa kuin osallistuisi minkään muunlaisen joulun järjestämiseen. 

Paras joululahja.

Vain hyvällä menestyksellä olen pitänyt tahattoman tauon liikunnasta ja syömisistä nipottamisessa. Paino on jo viikon ollut alle 85kg ja nyt jo 100g vaille 84kg. Voi tätä ilon ja onnen päivää!! Plikka on pienempi kuin n. viiteen vuoteen. Jos 75kg:n tavoitepainossa on tarkoitus olla kolmikymppisillä, niin tämähän ei tee tiukkakaan - aikaa on nimittäin se 1 vuosi ja 7 kuukautta. Pudotusta pitäisi siis tulla puolisen kiloa kuussa ja kaikki tavoitepainosta suurempi miinus on vain plussaa. Ehkä mulla on mahdollisuudet mun unelmavartaloon. Sitä tulee koristamaan raskausarvilla raidoitettu masu ja löysä mahanahka, mutta ne vain kertovat elämästä. Hipihipihipi, innostuttaa.

231214
Toinen paras joululahja tulee olemaan lasten joulu. Nyt jo ihan liikuttaa. Olen ollut ihan intopinkeänä paketoimassa pikkuakkojen lahjoja ja kummityttösten puketteja. Tänään tuodaan tupaan kuusi, jota esikoisen kanssa päästäänkin koristelemaan ja huomenna on perinteiset jouluhommat edessä. Totta kai odotan myös sitä rauhallista tunnelmaa minkä aikuinen saa joulusaunasta ja -ruoasta, mutta eniten haluan nähdä lasten riemun pukin tullessa ja pakettimeren vallatessa olohuoneen. Olen kuunnellut joululauluja tippa linssissä ja muistellut lapsuuteni jouluja. Vanha herkkis, sitä se vanhemmuus teettää.

Ihanaa joulua kaikille!! Olkaa kiltisti ja nauttikaa joulusta! Puspus.